Harry Potter and the deathly hallows part 1.

P-A-R-A-S. Kaikista Potter-filmatisoinneista. Eeeehdooottomasti. Siinä oli hirveästi tunnetta ja ja ja kaikkea! Koska mä en oikeen osaa jäsennellä järkevästi ni vedellään tälleen ranskalaisilla per eiku viivoilla satunnaisessa järjestyksessä:

- RUBERT GRINT. Mä tykkään elokuva-Ronista niin paljon enemmän kuin kirja-Ronista. Kirja-Ron on aika kova kitisijä ja nitisijä, vähän sympaattinen, mutta silti jotenkin välillä hermoja raastava. Elokuva-Ron on paitsi söötti, myös jotenkin inhimillisempi ja kivempi jne (Hermylle samat sanat muutenna). Joku myös sanoi jossain arvostelussa, että Grint on saanut massaa tosi paljon sitten edellisen filmin. Se oli totta. Se oli massiivinen, verrattuna Daniel Radcliffeen.

- SNAPE. Se ownas kaikki sillä viisi/kymmenminuuttisellaan jonka esiintyi elokuvassa. Eipä sitä juuri enempää kirjankaan ensimmäisellä puolikkaalla ole, mutta olen silti sitä mieltä, että se ja sen tarina on elokuvissa ylipäänsäkin aivan liian alihuomioitu. Vaadin lisää Snapea! Odotan suunnilleen kuola suupielessä kakkososaa. Mutta palatakseni tähän ykkösosaan, niin se ihanan hiuksianostattava kävely Malfoyn kartanolle oli yksi lempihetkistäni tässä leffassa.

- Se oli mieletön se kohtaus jossa Volde tappoi jästitiedon opettajan (apua, nimimuistikatkos...Burbage?). Se repliikki "Severus, we were friends...!" ja sitte Severuksen katse ja se kyynel tapetun poskella.

- VOI DAN OLEN NIIN YLPEÄ SUSTA! Sähän osaat näytellä! Itkeminenkin sujuu jo ihan kohtalaisesti, ellei jopa hyvin. Thank you, thank you, thank you.

- Suora siirtymä edellisestä kohdasta: Godricin notko oli JUST sellainen kuin olin aina kuvitellutkin, ja ihan siitä hyvästä meinas tirahtaa kyynel silmäkulmaan. Se hautausmaa ja että satoi lunta ja ne vienot joululaulut kirkosta ja Hartsan ilme ja se nenän pyyhkiminen hihaan! Ihanaaaaaa.

- ...ja se Bathilda oli kammo! Just niinku pitikin!

- ...ja se "hilpeäkasvoinen varas" (vai miksi sitä taas kirjassa nimitettiinkään?) oli just sellainen kuin pitikin. Eli...hilpeä ja...sillattis...

- Bill oli ihana vaikkakin erinäköinen kuin kuvittelin.

- Mundungus puolestaan oli TODELLA erinäköinen kuin kuvittelin. Mikä kalju punkero! En tiedä miksi sitä mahdettiin alunperin kuvailla, mutta ajattelin jotain koinsyömää harvahampaista honkkelia, niinku ihmisversiota siitä Ice Agen Sidistä...miksikö? Dunno man.

- Hartsan ja Hertsyn tanssi. Ihana. Koko niiden ystävyyssuhde oli kauniisti esitetty, olin tosi otettu.

- Puvustus 10 +! Villapaitoja ja kaulaliinoja ja kaikkea! Kylmän tuntu.

- Se kohtaus jossa telttailtiin jossakin korkealla kallioilla. Hieno ja kaunis tunnelma. Muutenkin telttailun maisemat <3

- Ne nimet jotka lueteltiin siinä samalla kun pääkolmikko vaelsi. Huippuidea ja gave me chills!

- Snapen suojelius oli niin kaunis.

- Voldemort kaataa sähköjohdot. Oooh. Wau. OMG.

- Oliko se kaappareiden hevibändin laulajan näköinen johtaja Kapi vai Harmaaselkä? Jäi itselleni mysteeriksi.

- Hermione unhoituttaa vanhempansa. Kaunis musiikki jonka takia meinasin tirahtaa itkuun. Se p-poisti ittensä p-perhekuvistakin!

- ...tosiaan ensimmäisen kerran Potter-elokuvissa kiinnitin kunnolla huomiota musiikkiinkin, koska se oli oikeasti niin paljon parempaa nyt kuin ennen. Jostain syystä. Parissa kohtaa karvat nousivat pystyyn käsivarsissa:
1. The Oblivation
2. Snape to Malfoy Manor
3. Farewell to Dobby

- Loppu tuli hyvään kohtaan. Jäi paljon aikaa loppukirjan ybertärkeille tapahtumille ja se oli muutenkin tosi powerful kohtaus ja so on.


Terveisin Anonyymi hymiönisti



P.S Elias on ihana. Elias on ihana. Elias on ihana. *hypnoosissa*

Squirrel!

Vuokrasin Pixarin Up- Kohti korkeuksia- elokuvan, enkä totta puhuen ollut aivan niin innoissani kuin kaikki arvostelijat lehdissä, mutta se koira! Dug! Upea!

"I´ve just met you and I love you!" Miten voikin olla noin...noin...koiramainen! Hyväntahtoinen ja yksinkertanen.

Ikäänkuin summauksena edelliseen

Uskon että MJ oli kokonaisuudessaan hyvä ihminen.



P.S Mä oon niin käsi täs koodaamises. Valmis ulkoasu ja kui kauan meni! Mietin hengessäni et jos täs vaan ihan nopeesti muuttais sitä ja silleen, ihan huvikseen ja käden käänteessä. JOO EI. Aaarh!

Cause when it gets dark and when it gets cold we hold each other till we see the sunlight

Lunta sataa ja tekisi mieli mennä ulos seisomaan ja katsella vain ylös. Oikeastihan siinä sais vaan silmät ja korvat täyteen kylmää mössöä mutta noin niinkun ajatuksen tasolla...No, kuitenkin.
Se mistä teki mieleni kirjoittaa just nyt.
Tapaus Michael Jackson on taas pyörinyt kummallisesti mielessä. Sen kuolemastahan on jo, mitä, vuosi ja vähän päälle? Ei tunnu yhtään siltä. Koko juttu on niin outo, en koskaan ollut varsinaisesti fani, sen laulut oli minusta hyviä ja olin siihen lapsena pikkusen ihastunut (vähän samaan tapaan kuin Muumien Nuuskamuikkuseenkin!) mutta olihan se nyt melko eriskummallinen henkilö. Ja silti. Jotenkin löydän itteni aina ajattelemasta sitä. Tuntuu oikeastaan että aloin ymmärtää sitä vasta nyt. Kun oli jo liian myöhäistä.

Jotenkin olen alkanut ymmärtää sitä miksi se oli mikä oli ja koko se traaginen elämä kiehtoo ja samalla karmii mua. Miten vaikeaa sillä on täytyny olla. Ja ihan hirveän pitkään vielä. En koskaan uskonut niitä juttuja lapsien hyväksikäytöstä ja muusta, nykyään uskon niitä vielä vähemmän. En tiedä miksi. Katsoin Oprahin tekemän haastattelun Katherine Jacksonista ja siinä olivat hetken mukana myös Maikkelin lapset. Jotka vaikuttivat ihan normaaleilta. Tavallisia lapsia, ehkä vähän tavallista kauniimpia. Se nuorin, Blanket, on ihan isänsä kopio.
Kadun jokaista kurjaa ajatusta nyt. Pelkästään sen kuvaa katsomalla tajuaa ettei sellaista tule koskaan aivan samanlaista, ei sellaista esiintyjää, mutta ei myöskään sellaista ihmistä. Henkilöä. Persoonaa. Haastatteluissa se puhuu hiljaa, on ujo, ehkä lapsekas, naiivi. Lavalla naistenkaataja joka ei pelkää ketään eikä mitään. Biisien ja hurjien tanssiesitysten jälkeen, yleisön huutaessa niin kovaa että päässä varmasti humisee, vähän hämmästyneellä äänellä sanottu "thank you".

Se oli nuorena todella hirveän kaunis. Mietin tiesikö se sitä itse ikinä. Ne leikkaukset ja kaikki. Olisi jännä tietää siitä ihosta totuus. Jostain syystä melkein uskon että oli vain nenäleikkauksia, kuten sen äiti sanoo. Se että se sanoi äidilleen olevansa ruma. Hitto, miten jonkun minäkuva voi olla niin totaalisen vääristynyt.
Olin menossa Hietsun kirpputorille kesällä, kun näin ohimennessäni r- kioskin ovessa jonkin lehden etusivun. Ensimmäinen ajatus: eihän se voi olla kuollut. Se tuntuu edelleen ihan absurdilta.

And this life I lead it's a curious thing

Kävin katsomassa Nikolai Gogolin Päällystakki- näytelmän Ryhmäteatterissa. Vaikuttava. Siinäpä sana joka kuvaa sitä ehkä parhaiten. Yleisö hirnui hulluna alkupuoliskon, muakin kyllä nauratti, mutta tuntui jotenkin vähän vaikealta nauraa ihan täysillä koska se traagisuus joka siellä koko ajan kurkki vitsien takana kuihdutti naurun huulille. En vaan voinu kun ne vitsien jutut oli vain niin tosia! Naurua tippa silmässä. Hienosti toteutettu. Olin aivan hajalla kyyneleet silmissä huutoitkun partaalla siinä loppupuolella. Damn, se oli todella hieno. Teki mieli syöksyä lavalla seisovan Martti Suosalon kaulaan ja rutistaa, vitsi se mies on vaan niin sairaaaaaan hyvä! Kuten oli kyllä muutkin näyttelijät, huip-pu-ja.
Ja pisteet EHDOTTOMASTI kotiin Päivi Räsäselle irvailusta, I loved it.
Toivoisin että kaikki näkis tän esityksen, maailman vois olla ehkä vähän, edes kärpäsenkakan verran parempi paikka sitte.

apple

´