Olen miettinyt sitä mikä pohjimmiltaan on elämäni tarkoitus, että mitä eniten toivon ja mistä saan voimaa jatkaa. Tuntuu typerältä sanoa niin kuin asia onkin: eniten toivon että voisin olla kumppanini kanssa mahdollisimman pitkään ja että olisimme onnellisia yhdessä. Kaikki muu tuntuu toissijaiselta.
Mutta miksi sen sanominen tuntuu typerältä?
Miksi tuntuu että olisi hyväksytympää sanoa "haaveilen siitä että saisin toivomani uran"? Tai "toivon että lapsistani tulisi viisaita ja lempeitä"?
Olenko minä liian riippuvainen?
Olinko liian kauan yksin ja siksi nyt takerrun kuin hukkuva ajopuuhun?
Vai takerrunko?
Olinko sittenkin tarpeeksi kauan yksin, ja siksi nyt tajuan kuinka rakkautta on syytä vaalia ja miten siitä pitää olla kiitollinen?
Joka kerta kun olen poissa hänen luotaan, tuntuu kuin pala minusta puuttuisi.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti